Milan Scheideggerin Haastattelu
Kääntänyt Jussi Rosti
Christoph Benner: Milan, työsi keskeinen teema on transformatiivinen psykoterapia. Eikö tämä ole hieman tårta på tårta – adjektiivi tuntuu toistavan pääsanansa merkityksen? Eikö kaikki psykoterapia ole luonteeltaan transformatiivista? Miksi tätä korostetaan?
Milan Scheidegger: Olet oikeassa. Kaikkien psykiatristen hoitomenetelmien tavoitteena on transformaatio tilasta, jossa mieli on juuttunut ja kyvytön sopeutumaan, terveempään, joustavampaan tilaan. Päinvastoin kuin perinteisissä korvaamiseen perustuvissa hoidoissa – esimerkiksi masennuslääkkessä, joilla pyritään korvaamaan serotoniinia masentuneen potilaan aivoissa– transformatiivinen psykoterapia edustaa innovatiivista ja lupaavaa hoitovaihtoehtoa. Kun tietoisuutta muutetaan psykedeelisillä aineilla tilapäisesti mutta syvällisesti, potilaat todennäköisemmin muuttuvat ja pystyvät sitten ylläpitämään . Siinä missä korvaamiseen perustuva hoito hoitaa sairauksien oireita, transformatiivinen hoito pyrkii vaikuttamaan sairauden kausaaliseen dynamiikkaan. Kliiniset päätökset siitä, mitkä hoitovaihtoehdot kullekin yksittäiselle potilaalle sopivat, tulee perustaa riskien ja hyötyjen huolelliseen arviointiin.
Vastauksesi herättää kysymyksen, voiko korvaamiseen perustuvaa hoitoa ja kognitiivista transformaatiota erottaa toisistaan kovin tarkkarajaisesti. Tiedetäänhän esimerkiksi, että masennuspotilailla synapsitiheys on tietyillä aivoalueilla tavanomaista pienempi. Sekä ketamiinin että ayahuascan tiedetään vilkastuttavan synapsien muodostumista hermosolujen välillä. Perustuisiko näiden aineiden hoitovaikutus siis siihen, että ne sekä korvaavat hermosolujen puutteita että muuntavat tietoisuutta?
Kun katsotaan psykiatrisen tutkimuksen historiaa, biologiaan ja psykologiaan perustuvien sairausmallien välillä on tapahtunut useita siirtymiä. Tämä kuvastaa ongelman kompleksisuutta: mielen ja aivojen rajapinnan ymmärtäminen on haastavaa. Näen transformatiivisen psykoterapian holistisena tapana hoitaa mielen sairauksia. Korvaamiseen perustuva hoito edustaa kolikon toista puolta eli sairauden käsittämistä aivojen – useimmiten paikallisena – toiminnallisena häiriönä. Mieltä ja aivoja ei mielestäni ole järkevää käsitellä erillisinä asioina, koska ne ovat toisistaan riippuvaisia. Psykedeelit ovat kiinnostavia epistemologisia työkaluja näiden rajapintojen tutkimiseen; sekä ketamiini että ayahuasca käynnistävät tietynlaisia solutason tapahtumia, jotka johtavat syvällisiin muutoksiin tietoisuudessa. Sitä, kuinka tämä tarkalleen ottaen tapahtuu, ei vielä ole saatu selvitettyä.
Olet puhunut holistisuuden vaatimuksesta transformatiivisen psykoterapian taustalla. Pyrkimyksenä on rakentaa siltaa alkuperäiskansojen perinnetiedon ja modernin luonnontieteen välille. Kuinka tällaiseen jättimäiseen haasteeseen voi tarttua?
Koko idea näiden kahden erilaisen maailmankatsomuksen yhteensovittamisesta juontuu etnobotaniikkaan liittyvistä matkoistani Etelä-Amerikassa ja Meksikossa, missä olen tutustunut alkuperäiskansojen perinteisiin hoitomenetelmiin. Lääkärinä olen aidosti kiinnostunut inhimillisen kärsimyksen vähentämisestä, ja olen havainnut, että erilaiset muuntuneita tajunnantiloja aikaansaavat menetelmät osoittavat lupaavaa terapeuttista potentiaalia. Muuntuneiden tajunnantilojen tutkimuksen avulla pystymme paitsi tutkimaan psyykkisenkärsimyksen syntyä, myös sitä, kuinka se voidaan ratkaista hankkimalla taitoja, jotka mahdollistavat erilaisissa tajunnantiloissa suunnistamisen aiempaa joustavammalla ja sopeutuvammalla tavalla – niin yksilöinä kuin kollektiivisestikin…
…eräs ilmeisen tärkeä, kirjoituksissasi käyttämä termi on syväekologia?
Kyllä, syväekologia muuttaa tapaamme ajatella sairauksien syntyä. Häiriötiloja ei ole mahdollista typistää ihmiskehon yksittäiseen prosessiin, vaan ne syntyvät subjektin ja ympäristön välisestä monimutkaisesta, epäterveestä verkostodynamiikasta. Jokaisella tällaisen ekosysteemin prosessilla on tärkeä rooli, alkaen aineenvaihdunnan vuorovaikutuksista aina tietoisuuden fenomenologiaan. Sairaus syntyy, kun tämän ekosysteemin tasapaino häiriintyy.
Kliiniselle hoitotyölle olisi suureksi eduksi, jos tällainen kokonaisvaltainen näkökulma otettaisiin huomioon, ja psykedeeleillä voisi olla tässä jonkinlainen rooli. Ajatellaanpa vaikka masennuspotilasta, jolle annetaan valvotussa ja turvallisessa ympäristössä psilosybiiniä. Lääkkeen ottaminen syventää hänen herkkyyttään introspektiivisille prosesseille, joita sairauden kulku on heikentänyt. Tämä puolestaan lisää asennoitumiseen ja käyttäytymiseen liittyvien myönteisten muutosten todennäköisyyttä.
Syväekologinen ajattelu on erottamaton osa muinaiskulttuureita ja alkuperäiskansojen maailmankatsomuksia, joissa herkkyys luonnon epätasapainotiloille on keskeinen osa hoidon tehoa. Ajattelutapa voi kuitenkin tarjota myös nykyaikaiselle länsimaiselle lääketieteelle ja luonnontieteille arvokkaan resurssin, joka voi laajentaa niiden huomiota laajempiin kokonaisuuksiin kuin pelkästään kehon yksittäisten biomekaanisten puutosten korjaamiseen. Psykedeelien lääketieteellinen käyttö voisi nähdäkseni luoda edellytyksiä uusille hoitoparadigmoille, koska psykedeelit lisäävät syväekologista metatietoisuutta (meta-awareness).
Olen ehdottomasti samaa mieltä, että tällaista ymmärrystä tulisi soveltaa lääketieteellisessä hoitotyössä. Mutta jos ajatellaan kysymystä mielen ja aivojen välisestä vuorovaikutuksesta, perulaisen curanderon ja sveitsiläisen neurotieteilijän tarjoamien vastausten räikeää erilaisuutta voinee pitää melkoisena pulmana?
Ensisilmäyksellä näin voi näyttää olevan. Mielen ja aivojen ongelmaa koskevat dualistiset lähestymistavat juontavat juurensa kuuluisaan ranskalaiseen filosofiin, René Descartesiin, ja ne ovat vaikuttaneet vahvasti länsimaiseen ajatteluun. Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen näkökulma on täysin erilainen ja perustuu animistiseen tai panpsykistiseen käsitykseen maailmankaikkeudesta, jossa kaikki on elollista. Syväekologiassa mieli ja aine puolestaan eivät ilmene erillisinä entiteetteinä, vaan ovat osa samaa ekosysteemiä, kuten kaikki muukin olevainen. Dualistinen jako näyttää tällöin täysin keinotekoiselta, kielemme käsitteelliseltä virheeltä, jonka tulos riippuu siitä, millä tavoin tätä paradoksia lähtee ratkaisemaan; se, nähdäänkö jokin asia mielenä tai aineena, riippuu paljolti valitusta katsantotavasta.
Katsotko psykedeelikokemusten sisältävän todellisia merkityksiä ja pätevää tietosisältöä? Puhut toisaalta subjektiivisen kokemuksen vajavaisuudesta tiedonhankinnan välineenä ja toisaalta siitä, että alkuperäiskansoilla on luontevampi suhde metafyysisiin kysymyksiin, missä psykedeelikokemuksilla on epäilemättä osuutensa.
Psykedeelikokemuksen aikana todellisuuskäsitys saattaa muuttua perustavanlaatuisesti. Mielen lisääntynyt selkeys voi muuttaa merkityskokemustamme tavalla, joka saa kaiken tuntumaan merkitykselliseltä. Siksi en usko, että psykedeelikokemukset voisivat avata ovia muutoin salattuihin, ”absoluuttisiin totuuksiin”. Sen sijaan ne antavat hämmästyttäviä oivalluksia arkitodellisuutemme rakenteesta: saatamme oivaltaa, kuinka subjektiiviset arviot ja tulkinnat muovaavat todellisuuskäsitystämme.
Transformatiivisessa psykoterapiassa tällaiset oivallukset voivat olla avuksi potilaille, jotka ovat jumittuneet depressiiviseen ajatteluun ja kielteiseen minäkuvaan tai kielteisiin käsityksiin ympäristöstä. Tällaisten vinoutuneiden vakaumusten väliaikainen poisto ja potilaan katsantokannan laajentaminen voi lievittää kärsimystä erittäin tehokkaasti. Palatakseni kysymykseesi: Vaikka psykedeelikokemukset voivat varmasti toimia maailmaa koskevien metafyysisten tai psykospirituaalisten uskomusten innoittajina, epäilen tällaisten uskomusten totuusarvoa – varsinkaan jos ne muodostuvat dogmaattisiksi. Sen sijaan uskon kyllä avoimen mielen tärkeyteen, ja siinä tajunnantilaa muuntavista aineista voi olla apua.
Puhutaan hieman laboratoriotyöskentelystäsi: viittaat siihen bioarkeologiana, jonka tarkoituksena on visualisoida mielentiloja fMRI-magneettikuvauksen kaltaisilla apuvälineillä. Kriitikot pitävät tehtävää mahdottomana, koska tällainen visualisointi edellyttäisi liian monien välivaiheiden suorittamista. Abstraktion mittaluokan sanotaan olevan liian korkea. Mitä ajattelet tästä?
Näen itseni bioarkeologina, joka kaivautuu aivoihin voidakseen tulkita siellä liikkuvia signaaleita. Tehtävään liittyy tietysti omat rajoituksensa. Esimerkiksi aivosignaalit näyttäytyvät lähinnä hieroglyfeinä, joita en osaa lukea. Toisaalta suhtaudun epäilyksellä myös niiden signaalien, joita luulen osaavani tulkita, todelliseen tietosisältöön.
Kaiken keskiössä on kysymys siitä, kuinka paljon mielen toiminnasta voidaan todella jäljittää hermosolujen prosesseihin. Ehkä nuo signaalit kertovat prosesseista, jotka eivät liity mitenkään subjektiiviseen kokemukseen. Kuten huomaat, tiedostan tässä paljon ongelmia. En myöskään elättele sellaista illuusiota, että pystyisimme aivan lähitulevaisuudessa muodostamaan tietoisuutta koskevan yhtenäisteorian.
Luonnontieteiden nykykehityksessä näen kuitenkin suuren ongelman siinä, että alue on jakaantumassa kapeisiin erikoisaloihin, joiden välillä ei juuri tapahdu vuorovaikutusta. Poikkitieteellinen ajattelu voi estää meitä lankeamasta rajoittuneiden epistemologisten näkökulmien ansaan. Esimerkki tällaisesta rajoittuneesta näkökulmasta voi olla juuri mielen prosessien visualisointi aivokuvantamisella. Monimuotoisten näkökulmien ja ajattelutapojen käyttö auttaa pala palalta rakentamaan aivoja koskevaa ymmärrystä.
Mistä signaalista olet bioarkeologina erityisen innostunut?
Olen hyvin kiinnostunut minuuden neurobiologiasta. Haluaisin paikantaa niitä aivojen prosesseja, jotka liittyvät minuuden kokemukseen ja sen katoamiseen. Tämä voisi tarjota meille syvempää ymmärrystä siitä, miten psykedeelien tai meditaation transformatiivinen vaikutus syntyy. Tähän sisältyvät myös itsen ylittämisen (self-transcendence) tilat, joissa ihminen kokee olevansa syvässä yhteydessä toisiin ihmisiin, ympäristöön ja koko ekosysteemiin.
Psykedeeleillä on kulttuurissamme edelleen kielteinen julkisuuskuva. Kuinka muuntuneet tajunnantilat voitaisiin sisällyttää kulttuuriimme – ehkäpä siten, että syntyisi jonkinlaista Thomas Metzingerin esittämän kaltaista sekulaarista hengellisyyttä?
Ensinnäkin uskon psykedeeleihin liittyvien kielteisten käsitysten johtuvan suurelta osin ajan hengestä; pelkäämme menettävämme ylisuunnitelmallisen elämämme hallinnan. Alkuperäiskulttuureihin verrattuna meiltä puuttuvat turvalliset, kulttuurillisesti hyväksytyt tilat, joissa on mahdollisuus luopua tietoisesta hallinnasta ja tutkia tietoisuuden syviä kerroksia psykedeelien avulla. Ihannetilanteessa tällaisiin tiloihin ei liittyisi uskonnollista tai dogmaattista manipulaatiota. Siksi korostaisin mainitsemasi näkökulman tärkeyttä. On ensisijaisesti yksilön vastuulla, millaisia merkityksiä näille kokemuksille antaa. Prosessin aikana avoimuus ja uteliaisuus vaikuttavat olevan parempia lähestymistapoja kuin kritiikittömät ideologiset tai psykospirituaaliset tulkinnat.
Psykedeelikokemukseen sisältyy myös halua antautua kielteisille ajatussisällöille ja vaikeille tunteille, joita kokemuksen aikana saattaa nousta esiin. Avoin ja hyväksyvä asennoituminen tunteiden koko kirjoon, kielteisten tunteiden tukahduttamisen sijaan, voi pitkällä aikavälillä lisätä psyykkistä hyvinvointia.
Uskoakseni muuntuneiden tajunnantilojen transformatiivisen potentiaalin huolellinen ja älykäs hyödyntäminen ei pelkästään kehittäisi kliinistä hoitotyötä, vaan voisi myös edistää kulttuurista rinnakkaiseloamme ihmisinä.
Vastuuvapauslauseke: Tämä blogikirjoitus on käännetty ja muokattu vapaaehtoisten toimesta. Osallistujat eivät edusta MIND Foundation. Jos huomaat virheitä tai epäselvyyksiä, ilmoitathan siitä meille – olemme kiitollisia jokaisesta parannuksesta (mailto:[email protected]). Jos haluat tukea monikielisyysprojektiamme, ota meihin yhteyttä liittyäksesi MIND Blog Translation Group!